Vuoristorataa ilman Linnanmäkeä

En ole viikkoihin kirjoittanut blogiani. Monesti on ollut mielessä. Monesti olen aloittanut mutta en ole päässyt lausetta tai kahta pidemmälle. Miljoona sekavaa ajatusta sikisokin päässä. Koita se sitten jäsentää järkevästi paperille kuulostamatta hullulta:)

Nyt on lomaa useampi viikko takana. Vaan vasta nyt tämä viikko on tuntunut ensimmäiseltä loma viikolta. Luoja paratkoon kuinka paljon olen nauttinut tästä viikosta maalla. En edes muista milloin olisin ollut näin monta päivää näin rentoutunut ja hyvällä tuulella. Kuulostaa hurjalle, eikö? Aamun aerobiset on aivan huikean hienoa pistää menemään täällä metsäteillä. Se  tunne on ihan mieletön kun juokset aamu auringossa, edessä vaan hiekkatie ja vihreä metsä. On lämmin mutta aamukaste viilentää sen verran että ei ole liian kuuma juosta. Hiki virtaa pitkin selkää ja askel tuntuu kevyeltä.
Sielu puhdistuu!

Jos tuossa ei ajatukset ala kulkemaan niin missä sitten :)
Aamukahvi seurasta ei voi valittaa  <3
Eikä liiemmin maisemistakaan…
Big Wheels 2014 Hieno tapahtuma!


Olen tavannut ystäviä (ystäviä joita en ole nähnyt vuosiin) enemmän kun aikoihin. Käynyt hieronnoissa, salilla, uimassa, vesihieronnassa, nauttinut ja vaan ollut. Tämä ”vaan ollut” on mulle äärettömän vaikea tehtävä. Tämä jos mikä on kesäloma.

Tänne tullessa olin melko alavireinen ja väsynyt. Mutta, tässä viikon aikana olen saanut ajatukset lokeroitua oikeaan järjestykseen ja saanut pohdittua asioita tärkeysjärjestykseen. Dietti ei ole ollut kohdallani se helpoin… :) Onko se sitä kenellekkään, en tiedä mutta opettavaista tämä ainakin on. Kun et osaa vielä lukea kehoasi, et tiedä miten se reagoi mihinkin, mitä se kestää, miten kalorivaje vaikuttaa mieleen ja jne. Läheisten tuki on tässä kaikessa äärettömän tärkeää ja ennenkaikkea ymmärrys. Alan pikku hiljaa ymmärtämään mitä tarkoittaa kun sanotaan että kilpaurheilijan läheiset ovat jollain tasolla sijaiskärsijöitä. Se on iso asia mitä ei kannata koskaan aliarvioida tai väheksyä.

Juhannuksen tienoilla sairastuin. Selätin sen ja läksin liikkumaan heti kun kuume laski. Ehkä liian kovaa sitten kuitenkin. Tietysti, kuinkas muutenkaan. Mutta, kun sitä kehoaan ei osaa aina lukea oikein. Joko sillä pystyy revittelemään vai ei. Kuumeilun jälkeen tosiaan tuntui, että vaikka tauti oli poissa niin voimat ja yleiskunto ei tuntunut oikein nousevan. Vedin treenit niin kuin paperissa lukee koska piruakaan en periksi anna. Vittuunnuin kun treenit ei mennyt niin kovalla intensiteetillä kun mielestäni pitäisi. Sarjapainot laski ja sarjakestävyys ei  ollut normaali. Silti joka päivä lihakset tuntui kun jyrän alle jääneiltä. Mietin, olisiko se sitten vaan dietistä johtuvaa väsymystä. Olinhan ollut huono tuulinen jo muutaman viikon. Josta syytän tietysti täysin diettiä ;) Ehkä, joten ei muuta kun tuulta päin. Sitten alkoi huimaukset, paha olo, väsymys. Voi saatana mikä väsymys. Päivän askareetkin tuntui ylivoimaisilta. Tajusin että tämä ei ole nyt normaalia väsymystä ja päätin että menen lääkäriin mittaamaan veriarvoni. Siinä samassa ajattelin vielä kokeilla varmuudeksi rautakuuria. Luoja, se oli kuin nainen olisi saanut henkiin jäämispiikin. Väsymys, huimaukset ja kaikki paskat oireet poissa. Eli todennäköisesti sairastelu, menkat, kovat hikilenkit romahdutti rauta arvoni.
Sitten alkoi jo ahdistaa sekin kun kiukkusin turhasta koko ajan ja kelles muullekaan kun miehelleni. Luojalle kiitos, että mulla on niin täysjärkinen ja ymmärtäväinen mies <3 Päähän ei mahtunut enää muuta kun dietti/ruoka/kisat/PAINO. Tätäkö tää nyt sitten on? Mieli on kun tuuliviirillä ja mistään ei oikein jaksa innostua. Tuntuu melko tervepäiselle.  Tätätkö mä haluan? No en! Nooo, voisko tässä kohtaa sit kattoo sinne peiliin ja miettii että tekis asiat hiukan toisin.. :)

Treenit hoidettiin uusitussa Pieksämäen uimahallin salilla
 josta olikin kiva siirtyä tekemään loppuaerobinen uimahallin puolelle
 ja lopettaa treeni vesihierontaan.

Kun rauta arvot nousi  treenit alkoi taas kulkea mutta huomasin, että silti ne maistui aivan puulta. Ilo ja se tekemisen tatsi oli  hukassa salille lähtiessä. Mietin, että tähän tämä ei saa mennä koska treenaaminen on koko tämän jutun suola. Mä rakastan sitä. Hiki on mun huume! Ja sitä tunnetta mä en halua kadottaa.

Joka maanantai uudella tarmolla uuteen viikkoon.

Paino seilaa edes takaisin. Senttejä lähtee lähtee mutta puntarin lukemat ei motivoi. Aloin ottaa painostani niin suuret paineet että sunnuntain punnitus alkoi ahdistaa ja pilasi päiväni. Kalorit pienenee ja treenit lisääntyy mutta paino junnaa. Ei paljoa palkitse.  Voin kertoa että on joutunut psyykkaamaan itseään melko lailla että en ole heittänyt hanskoja kehään. Kauanko sitä viitsii lyödä päätä seinään? Ruokavalioita on kokeiltu/vaihdettu ja pohdittu mikä kehossa krakaa. Mutta, niin pitkään kun senttejä lähtee ja minä kutistun niin tätä jatketaan. Tällä hetkellä ollaan vähän kunnosta jäljessä mutta viimeiselle viikolle se katsotaan mikä kondis on sitten. Jos kunto ei riitä  niin sitten se ei riitä. Kyllä se viimeistään seuraavana  vuonna riittää. Tämähän on oppia kaikki. Seuraavalla dietillä tietää miten mun keho toimii ja mikä toimii ja mikä ei. Vaikken minä lavalle asti menisi voin olla ylpeä siitä että olen jokatapauksessa elämäni kunnossa. Hukkaan tämä uurastus ei missään nimessä mene. Mutta loppuun asti vedetään.

Tämän upean viikon aikana olen saanut takaisin sen hyvän olon treeneihin ja sen huomaa myös treeneissä. Se kulkee, se on kivaa, minä nukun hyvin, palaudun hyvin ja menen salille hymyille ja lähden hymyille pois. Se jos mikä on tärkeintä!

Minulla on pieni aavistus että olin enemmän loppu ennen lomaa kun osasin itse sitä ymmärtääkkään ja siksi tämä matka ei ole ollut niin mutkaton kun olisi voinut olla. Olin unohtaa tässä matkalla mihin oikeasti olin matkalla. Nyt aijon olla millin verran armollinen itselleni. Täysiä tehdään mutta kadottamatta sitä ajatusta miksi teen tätä.